Ilmestyy huhtikuussa.
Korkeiden talojen satelliittilautaset,
radioaaltojen puhkoma pakkanen.
Mihin aikaan sytytät ikkunan silmäksi,
etsiikö se minua, ulos jääneitä roskia.
Runoja yksinäisyydestä ja kuolemasta.
Kari Armisen Ikkuna kuvaa välinpitämätöntä maailmaa, jota määrittävät julmuus ja heikkous, rappio ja sairaus. Keskeistä on kaiken hidas häviö ja katoaminen, unohdus ja kuolema riisuttuina kaikesta ylevästä. Runot kulkevat joutomaita ja sivukujia sekä sairaaloiden käytäviä. Tämän lohduttoman maiseman keskeltä ne etsivät kauneutta, sieppaavat harmaan valon sirpaleita. Runo on ikkuna, joka toisaalta kehystää ja poimii esiin, toisaalta vie etäälle ja tuomitsee ulkopuoliseksi.
Ikkuna on Armisen toinen runokokoelma.