René Girard (1923–2015) oli eräs aikamme omaperäisimmistä ajattelijoista, mm. Johns Hopkinsin, Buffalon (SUNY) ja Stanfordin yliopistojen professorina toiminut Ranskan akatemian ”kuolematon”, jota Michel Serres, toinen Ranskan akatemian jäsen, nimitti ”humanismin Darwiniksi”.
Historioitsijan koulutuksen saanut Girard muutti 1947 Yhdysvaltoihin, jossa hän alkoi opettaa ensin ranskan kieltä ja sitten kirjallisuutta. 50-luvun lopulla Girard alkoi pohtia mahdollisuutta systematisoida klassikkoromaaneissa havaitsemaansa psykologista ymmärrystä. Tuloksena oli ajatus mimeettisestä halusta.
Girardin mukaan Dostojevski ja eräät muut kirjailijat havaitsivat, että ihmisen halu ei ole nälän ja janon kaltaisia perustarpeita lukuun ottamatta sisäsyntyistä vaan malleilta opittua. Ja koska halu on malleilta opittua, sillä on taipumus kohdistua samoihin kohteisiin, mikä synnyttää kilpailua ja konflikteja, mikäli kohde ei ole jaettavissa.
Girard ajatteli, että mimeettinen halu on pohjimmiltaan halua olemiseen, halua olla malli tai saavuttaa identiteetti tulemalla mallin kaltaiseksi. Koska halun mallikin on ihminen, hän ei ole sen vapaampi mimeettisyydestä. Siksi ihmiset voivat ajautua tilanteeseen, jossa he ovat samanaikaisesti toisilleen sekä malleja että halun toteutumisen esteitä. Tällaisen mimeettisen kilpailun riittävästi voimistuessa halun kohteina toimivat objektit alkavat menettää merkitystään, kunnes lopulta kamppailu on silkkaa yritystä tuhota kamppailun toinen osapuoli.
60-luvun lopulla Girard alkoi analysoida uskontoja mimeettisen halun kautta. Girard näki uskontojen olevan sosiaalisia tekniikoita, joiden avulla yhteisöt sekä kontrolloivat konflikteja synnyttävää mimesistä että suuntaavat mimeettisen kilpailun synnyttämää sisäistä väkivaltaansa ulkopuolelleen vaaratta tapettavissa oleviin uhreihin, syntipukkeihin, jotka kätkevät yhteisöltä sen oman väkivaltaisuuden.
Modernin maailman Girard näki apokalyptisena tilana, jossa mimeettiseltä kilpailulta suojanneet uskonnolliset ja muut arvojärjestelmät ovat haurastuneet, mikä on johtanut varmojen identiteettien katoamiseen ja mimeettisen kilpailun kiihtymiseen. Tämä näkyy alati voimistuvina identiteettikamppailuina ja hillittömänä kulutuksena, joka etsii aina uusia objekteja, joihin ankkuroida identiteettiä. Tässä mielessä Girard on aivan yhtä olennainen Kim Kardashianin kuin Dostojevskin ymmärtämisen kannalta.
Girardilta on aikaisemmin käännetty hänen antropologisen kautensa pääteos Väkivalta ja pyhä (Tutkijaliitto, 2004). Idiootin julkaisema Kellariloukon psykologia (2019) tuo ensimmäistä kertaa suomen kielellä luettaviksi Girardin kirjallisuusesseitä, joissa Girard käsittelee kaunokirjallisuutta mimeettisen halun ymmärtämisen välineenä ja mimesiksen roolia modernin yksilön psyykessä.