Lauantaina Pasilan kirjastossa järjestetyssä Helsingin kirjamessujen iltatilaisuudessa kuultiin varsin mielenkiintoinen analyysi sananvapauden tilasta Venäjällä. Keskustelemassa olivat kirjailijat Andrei Astvatsaturov, Olga Slavnikova sekä Dmitri Gluhovski. Haastattelijana toimi Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden dosentti Tomi Huttunen. Samaa teemaa kirjailijat ja Huttunen käsittelivät myös aiemmin iltapäivällä järjestetyssä lehdistötilaisuudessa.
Astvatsaturovin mukaan yhteiskuntaan vaikuttamaan pyrkivän kirjailijan ongelmana Venäjällä ei ole niinkään sensuuri vaan kansan passiivisuus. Nyky-Venäjällä vallassa ovat anti-ideologiset pragmaatikot, joita eriävät mielipiteet eivät häiritse, jos niitä esitetään kaunokirjallisuuden kaltaisissa vähämerkityksisissä foorumeissa. Kirjallisuus on täysin vapaata, mutta samalla se on myös lähes täysin syrjäytynyt poliittisesta kamppailusta. Vain se mikä vaikuttaa vaalituloksiin – televisio ja suuret sanomalehdet – on kontrolloitua.
90-luvun Venäjän liberalismi, pluralismi sekä ideologioiden taistelu tapahtuivat uusliberalistisen talouspolitiikan ja heikon valtion kehyksessä. Ideologioiden taakse kätkeytyi yksityisiä taloudellisia intressejä, joiden paljastuminen murensi sekä kansan että älymystön uskoa poliittisiin toimijoihin. Astvatsaturovin mukaan hän itsekin osallistui 90-luvulla mielenosoituksiin, mutta kiertää ne nykyisin kaukaa. ”Rillipäänähän olen tavallaan vammainen, ymmärrättehän, ja Venäjän miliisiä on ohjeistettu niin, että kenellä on pamppu, hänen on ehdottomasti sitä käytettävä.” Astvatsaturov ei myöskään ole kovin innoissaan nykyisen opposition johtohahmoista, joilla on monilla tausta Jeltsinin hallinnossa sekä epäilyttäviä sidoksia oligarkkeihin.
Venäjän television keskusteluohjelmia Astvatsaturov kuvaa ”poliittiseksi teatteriksi”, jossa ennemminkin näytellään eriävien mielipiteiden esittämistä kuin todella kiistellään ideologisella tasolla. Pietarin paikallistelevision toimittajien joukossa on monia hänen entisiä oppilaitaan, mutta harmi kyllä enimmäkseen kehnoimpia, niitä, ”joille ei edes pälkähdä päähän sellainen ajatus, että viranomaisten sanoja on mahdollista kyseenalaistaa”.
Omalta osaltaan Astvatsaturov pyrkii pitämään Pietarin keskustelukulttuuria elossa vetämällä vastakulttuuriorientoituneita keskustelutilaisuuksia, vaikka onkin hyvin tietoinen siitä, että asettuu näin tavallaan vastustamaan toista rooliaan Pietarin valtionyliopiston opettajana.
Myös journalistina työskennellyt Gluhovski totesi, että median ongelma ei usein ole niinkään sensuuri vaan itsesensuuri. Toimittajat eivät ole ideologisesti sen motivoituneempia kuin vallanpitäjätkään – vallalla on oman edun ja uran edistämisen ilmapiiri. Internetissäkään ongelmana eivät ole niinkään suorat sensuuritoimenpiteet vaan viranomaisten palkkaamat ”keskustelijat”, jotka pyrkivät hukuttamaan kritiikin valtaa myötäilevään hälyyn.
Slavnikova kertoi kokemuksistaan nuorille kirjalilijoille suunnatun Debjut-kirjallisuuspalkinnon koordinaattorina. Hänen valittuaan aktiivisena kansallisbolševikkinä tunnetun Zahar Prilepinin palkintolautakuntaan televisiokanavien edustajat olivat ilmoittaneet, että palkintotilaisuutta ei voida televisioida, mikäli Prilepin on lautakunnassa. Osoittautui, että Prilepinin nimi oli vastikää päätynyt ns. ”stoplistille”, joka on viranomaisten nimilista niistä henkilöistä, joita ei saa näyttää televisiossa. Kuten palkinnon kotisivuiltakin ilmenee, Slavnikova ei kuitenkaan suostunut perumaan Prilepinin nimityspäätöstä.
