Idiootti

Eli Neuvostoliiton ja Venäjän kulttuurihistoriaa klikkailemassa

Ei liene yllättävää, että kirjallisuudentutkijan kirjoittamassa romaanissa on roppakaupalla intertekstuaalisuutta. Etenkin, kun kyseessä on autobiografinen romaani. Tai pseudoautobiografinen.

Andrei Astvatsaturovin romaanin Ihmiset alastomuudessa takakannen kuvituksena on oheinen, Rodinilta muotonsa lainaava kuva. Siinä on listattu osa Astvatsaturovin viittailun kohteista. Mutta vain osa. Alkuteoksessa on itseasiassa niin paljon viittauksia, että suomentajana oli pakko nostaa kädet pystyyn. Jos kaikki suomalaiselle lukijalle avautumattomat alluusiot olisi yrittänyt kirjoittaa auki, kirjasta olisi tullut valtava alaviitteiden viidakko. Niinpä tein yksinkertaisen periaatepäätöksen: jos tekstissä puhutaan suoraan jostakin elokuvasta, kirjasta tai muusta sellaisesta, joka ei kuulu suomalaisen lukijan yleistietoon ja johon on erittäin vaikeaa tai mahdotonta saada selvitystä googlettamalla, alaviite on välttämätön. Muussa tapauksessa ei.

Nämä muut tapaukset ovat kuitenkin hieman jääneet kaivelemaan. Viittaukset kun eivät Astvatsaturovin romaanissa ole pelkkä mauste, lukijoiden oivallettavaksi jätettyjä pieniä vitsejä tai kommentteja keskusteluihin, joita Venäjällä on käyty. Alluusiotekniikka on temaattista. Ihmiset alastomuudessa alkaa:

Kerran keskustelin tyttöystäväni kanssa siitä, kuinka ihmiset usein rakastuvat televisio- ja filmitähtiin. Siinä ei ole mitään ihmeellistä: ihmisten on mahdotonta elää ilman esikuvia. Mutta minusta tuntuu, että tuohon rakkauteen kätkeytyy pakottava logiikka. Eräs tuttavani oli nuoruudessaan rakastunut italialaiseen näyttelijättäreen Monica Vittiin. Hän teki sittemmin väitöskirjan Tšehovista. Toinen rakasti Marilyn Monroeta. Nykyään hän johtaa vähittäiskauppaketjua. Kolmas rakasti amerikkalaista pornotähteä. Hän on rikollisuuteen taipuvainen henkilö, joka työskentelee bandiittina pienehkössä provinsiaalisessa kaupungissa.

Tämä ”pakottava logiikka” on jotain, mistä päähenkilö ei kaikilta osin pidä. Hän alkaa muistella, mutta ei pysty luottamaan muistiinsa:

Ensimmäisen kerran rakastuin joskus seitsemänkymmentäluvun keski- tai loppupaikkeilla laulajatar Taisja Kalintšenkoon. – —

Muistan, että Taisja Kalintšenko lauloi laulun metsäkauriista, jonka piti kiidättää hänet (Taisja) ”metsäkauriiden maahan”.

Tai ehkä metsäkauriista lauloi sittenkin Vedištševa?

Joka tapauksessa Taisja Kalintšenkolla oli sairaanhoitajan sivurooli pitkässä elokuvassa Koko jäljellejääneeksi elämäksi. Ja sen vuoksi rakastuin häneen. Rakastin häntä enemmän kuin äitiä tai isoisää, enemmän kuin omaa itseäni, enemmän kuin Leniniä.

Alussa asetettu linja pysyy. Yrityksestä huolimatta jää epäselväksi, kuka metsäkauriista lopulta lauloi. Kertoja-päähenkilö ei ole oman tarinansa herra. Hänellä ei oikeastaan ole omaa tarinaa: kertoja ponnistelee tavoittaakseen tarinansa, mutta pohjimmiltaan ”oma tarina” on pelkkä metanarratiivi, joka kietoo yhteen faktan ja fiktion sekä omat ja toisten kokemukset. Raja itsen ja muun maailman häilyy: ulkopuoliset äänet ikään kuin tunkeutuvat kertojan äänen läpi, sotkeutuvat siihen ja kyseenalaistavatkin sen. Kertoja tavoittelee kokemuksensa ydintä, mutta tämä autenttisuuden pyrkimys kompastuu jatkuvasti toisiin ihmisiin ja toisiin teksteihin.

Varsin monet näistä teksteistä ovat maailmankirjallisuutta tai -kulttuuria. Mutta monet ovat perivenäläisiä tai neuvostoliittolaisia, ja juuri näistä viittauksista suurta osaa ei ollut mahdollista toteuttaa suomennoksessa sen vuoksi, että alkuteosta ei ole koskaan käännetty. Osa toteutuneistakin on niin hämäriä, että suurin osa lukijoista ei niitä pysty hoksaamaan. En itsekään olisi alkuteoksen viittauksista oivaltanut kuin pienen osan ilman kirjailija Astvatsaturovin suopeaa apua.

Seuraavassa käyn läpi joitakin (en missään nimessä kaikkia) alluusioita, joita suomennoksessa on tai pitäisi olla. Etenen sivunumeroittain. Kuten lienee selvää, viittausten kohteet eivät ole valikoituneet snobistisen ”hyvän maun” läpi tai edes katu-uskottavamman camp-huumorin kautta, vaan ne palvelevat toista tarkoitusta. Astvatsaturovin kertojan muisti on romuvarasto, jossa on sekaisin kaikki koettu ja luettu ja kuultu ja nähty. Niinpä linkkien takaa löytyy paitsi lisätietoa myös niin kovan luokan neukkuiskelmää, että kannattaa ehkä harkita votkapullon avaamista ennen kuin alkaa klikkailla.

78-79 Mihail Svetlovin useaan kertaan sävelletyn Granada-runon on aiemmin suomentanut kokonaisuudessaan Taisto Summanen kokoelmaan Uuden runon Venäjä. En saanut kuitenkaan kääntäessäni tuota teosta käsiini ja lisäksi Lahden kaupunginkirjaston Runotietokannasta löytyvät ensisäkeet (”Päin taistoa tuiminta ratsastettiin, ja Jablotško-laulu soi hurjasti niin”) käännettyine sanajärjestyksineen lupailivat niin vanhahtavaa kieltä, että päätin mieluummin riimitellä pätkästä oman käännökseni.

147 ”Mikään ei kiinnosta heitä, vaikka eivät he tosin ole laiskojakaan.” Aleksandr Puškin, Matka Erzerumiin vuoden 1829 sotaretken aikana (suom. Erkki Peuranen, Imprimatur 2006), s. 34: ”Me olemme laiskoja, eikä meitä mikään kiinnosta…”

148 ”Se ojentaa kaupunkilaisille suurten aukioidensa kämmenet, se odottaa, että niillä tanssisivat tyttöset…” + s. 164 ”Tekisi oikeastaan mieli lähteä Tverskajalle, hengittää täysin rinnoin heinäkuun ilmaa, sukeltaa vihreiden puistokujien huminaan.” Näissä kohdissa varioidaan Neuvostoliiton Frank Sinatran eli Muslim Magomajevin biisiä ”Lutšši gorod Zemli”. Moskovasta kertovan kappaleen nimi tarkoittaa ”Maailman paras kaupunki”, joten ei varmaan yllätä, että kyseessä on maailman paras biisi. Täyttä rautaa rajan takaa. Iskee sieluun syvälle kuin totalitarismi. Sanat Leonid Derbenjov, sävel Arno Babadžanjan.

149-150 ”Moskova ei ole mikään takahikiä, jossa lykkäät kyläneuvoston puheenjohtajalle puoli litraa ja homma on hanskassa: sinulle järjestetään sapuskaa ja katto pään päälle.” Alkutekstissä takahikiä on Malye Pjatki, ”Pienet Kantapäät”. Kyseisenniminen provinsiaalinen kylä löytyy ainakin Suomessa tuntemattomasta neuvostokomediasta Prazdnik Neptuna (”Neptunuksen juhla”, 1986), mutta en ole varma, onko tämä yhteys jotenkin erityinen. Nimellä saattaa olla ollut muutakin elämää populaarikulttuurissa.

150 ”Hän täyttyy tämän kaupungin arvaamattomuudesta, luova henki käärii sen hänen tekstiensä taidokkaisiin juoniin. Käärii kuten tavaran pakettiin ja hän, levoton ja itsepäinen, saa hurmioituneen yleisön jonottamaan nimikirjoituksia ja kustantajat kärräämään hänelle läjäpäin rahaa.” Kursivoidut kohdat viittaavat Anna Germanin kappaleeseen ”Nadežda” (”Toivo”). Sanat Nikolai Dobronravov, sävel Aleksandra Pahmutova.

”zaporogeilta Turkin sulttaanille”. Viittaa Repinin maalaukseen Zaporogit kirjoittavat kirjettä Turkin sulttaanille.

”Moskova uskoo vihdoinkin kyyneliin”. Viittaa elokuvaan Moskova ei usko kyyneliin.

”Uskoo kun näkee. Mitään muuta sille ei ole jäänyt.” Tässä kohtaa viitataan taas Anna Germanin biisiin, tällä kertaa kyseessä on ”Odin raz v god sady tsvetut” (”Kerran vuodessa puutarhat kukkivat”). Sanat Mihail Rjabinin, sävel Vladimir Šainski.

151 ”Vilpittömät, rehelliset journalistit kirjoittavat usein itsenäisissä ja uusissa sanomalehdissä”. Tässä viitataan ironisesti tunnettuihin oppositiohenkisiin ja joskus aika itsetietoisiin lehtiin Nezavisimaja gazeta (”Itsenäinen sanomalehti”) ja Novaja gazeta (”Uusi sanomalehti”).

152 ”et paikallisten luettelossa”. Alkukielisenä ehkä hiukan helpommin oivallettavissa olevaa leikittelyä Boris Vasiljevin romaanin Ei kaatuneiden luettelossa -nimellä (suom. Pirjo Laine, Karisto 1979). Enpä usko, että monessakaan päässä lamppu syttyi tätä kohtaa lukiessa…

153 ”Ajat esimerkiksi autoa.” jne. Tämä unelmointikohta on *kuulemma* viittaus Jevgeni Griškovetsin tekstiin, jota hän lukee Bigudi-yhtyeen musisoinnin päälle. En ole selvittänyt, mistä biisistä tarkalleen ottaen on kyse. Venäläisen rocklyriikan asiantuntija Tomi Huttunen kenties tietäisi?

155 ”Sinun, kuten laulussa sanotaan, on kosto, ja sinä olet maksava.” Viittaa Anna Kareninan mottoon, jonka kertoja Astvatsaturov seuraavalla sivulla paikantaa olevan ”Matteuksen evankeliumista. Tai Luukaksen”. Tosiasiassa Tolstoin jae on Room. 12:19, minkä kirjailija Astvatsaturov epäilemättä varsin hyvin tietää. Nykyisessä raamatunkäännöksessä jae kuuluu: ”Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan”. Moton muotoilu on hiukan erilainen kaikissa Anna Kareninan suomennoksissa: ”Minun on kosto, ja minä olen maksava.” (Lea Pyykkö) ”Minun on kosto, ja minä tahdon kostaa.” (Ulla-Liisa Heino) ”Minun on kosto ja minä tahdon kostaa.” (Eino Kalima)

”Tolstoin, pahan vastustamisesta kieltäytyvän kyntömiehen”. Tässä ”pahan vastustamisesta kieltäytyminen” viittaa vanhan Tolstoin Vuorisaarnasta ammentaneeseen radikaalikristilliseen oppiin, jonka mukaan pahaa ei saa vastustaa pahalla. Niin ja tosiaan, sen lisäksi, että Tolstoilla oli 13 lasta vaimonsa kanssa, hän telmi aika reippaanlaisesti myös talonpoikaisnaisten hameiden alla.

156 ”On suuria korvia, jotka muistuttavat takiaisen lehtiä, ja pieniä, jotka ovat viiden ruplan kolikon kaltaisia; on parabolisten antennien lailla törröttäviä korvia” jne. jne. jne. Tämä Anna Kareninasta alkunsa saava korvien tyypittely lainaa muotonsa Henry Millerin Kauriin kääntöpiirin (suom. Risto Lehmusoksa, Gummerus 1969) kuuluisasta pillulistauksesta.

159 ”Kerrottava siitä, miten söin // koiran / hyppyrotan / makkaravoileivän” jne. jne. Tämä joycemainen sapuskalista on alluusio paitsi Joyceen myös Jevgeni Griškovetsin suomentamattomaan teokseen Kak ja sjel sobaku (”Kuinka söin koiran”, 1998).

160 ”Jos haluat menestyä, jos et halua, että sinut syödään, jos haluat onnensoturina tavoitella kultaista kypärää etkä päätyä vankilaan, älä ole stellerinmerilehmä, naiivi ja hyvä.” Viittaa tunnettuun neuvostokomediaan Onnensoturit (1972).

163 ”Kuinka minä ja kuinka minua…” Viittaa Igor Jarkevitšin samannimiseen teokseen, jota ei ole käännetty.

165 ”Pöydällä edessäsi on lautasellinen kilpikonnakeittoa. Seinän vieressä on akvaario, jossa on koralleja Punaiseltamereltä…” Viittaa elokuvasta Kerran vielä rakkaudesta tunnettuun kappaleeseen ”Bumažnyi korablik” (”Paperilaiva”), jonka esittää näyttelijä Tatjana Doronina. Sanat Novella Matvejeva, sävel Aleksandr Fljarkovski. Kappaleessa unelmoidaan kilpikonnakeitosta ja koralleista, mutta laiva, johon laulun sankaritar astuu, osoittautuu eilisestä sanomalehdestä väsätyksi. Punainenmeri ei tule biisistä vaan viittaa romaanin ensimmäiseen lukuun. Elokuvaan Kerran vielä rakkaudesta viitataan vielä kerran sivulla 185. Siellä on ihan alaviitekin.

”Uneksit maineesta tuulentuvan ja naisesta kuvan.” Alkutekstissä on tässä kohtaa riimitelty, parodinen viittaus Aleksandr Blokin tunnettuun runoon, jonka Martti Larni on kääntänyt nimellä ”Unohdin hyveet…” antologiaan Venäjän runotar (toim. V.Kiparsky ja Lauri Viljanen, 1946). Suomennoksessa on viittaus Martti Larnin versioon, joskin eri kohtaan kuin Astvatsaturovilla. A.A. viittaa ensimmäisiin säkeisiin, itse tein viittauksen viimeiseen säkeistöön, koska Larnin käännöksessä ensimmäiset säkeet ovat muuntuneet melko tunnistamattomiksi (ja tylsiksi). Myönnän kyllä olevani erittäin yllättynyt, jos yksikin lukija on tämän viittauksen hokannut. Mutta eihän kirjoja lukijoita varten tehdä vaan ikuisuutta.

”Ja hänellä on sinun päällystakkisi ja sielusi ja ajatuksesi.” Tässä viitataan sekä Gogolin Päällystakkiin että Tšehovin Vanja-enoon. Viittaus Vanjaan on aika epäselvä, sillä Venäjällä tunnetuksi tullut repliikki ei ainakaan Martti Anhavan suomennoksessa ole säilyttänyt alkutekstin erikoista muotoa. Kyseessä on siis lääkäri Astrovin repliikki toisesta näytöksestä. ”В человеке должно быть все прекрасно: и лицо, и одежда, и душа, и мысли.” / ”Ihmisessä pitää kaiken olla kaunista: kasvojen, vaatteiden, sielun, ajatusten.” Venäjää osaamattakin voi huomata, että Anhavan käännöksestä on kadonnut erikoisen monta kertaa toistuva sana ”и” eli ”ja”. Alkutekstissä kyseessä ei ole pelkkä luettelo, vaan Astrov nimenomaan tahtoo korostaa, että pelkillä kauniilla kasvoilla ja vaatteilla ei vielä pitkälle pötkitä. Tokihan tämä selviää repliikin jatkosta, mutta lentäväksi lauseeksi Anhavan versio ei kelpaa samalla tavalla kuin alkukielinen repliikki, koska olennainen merkitystaso on hämärtynyt. Tšehovin repliikki olisi ehkä pitänyt kääntää sekä – että tai niin – kuin -rakenteella. Esimerkiksi: ”Ihmisessä pitää kaiken olla kaunista: niin kasvojen kuin vaatteiden kuin sielun ja ajatustenkin”. Tšehovin lisäksi tässä viitataan vielä mutkan kautta myös Venedikt Erofejevin kulttikirjaan Moskova-Petuški (suom. Esa Adrian, Gummerus 1990), tuohon alkuperäiseen juoppohullun päiväkirjaan, jossa viinahoureinen päähenkilö päästyään lopulta Petuškin asemalaiturille huomaa, että hänessä vapisee ”jo kaikki – kasvot ja vaatteet ja sielu ja ajatukset”.

165-166 ”Friedrich Nietzsche kovasti hämmästeli, että miksi lahjoittaa myyrälle siivet ja ylpeitä luulotteluja. Miksi panna isot lasit hänen silmilleen ja lähettää hänet teatteriin?” – Iloisen tieteen fragmentti 86. Venäläisestä versiosta löytyy kiikarit, mutta J.A. Hollon mielestä kyseessä ovat ”isot lasit”. Tiedä sitten, mitä löytyy saksankielisestä alkutekstistä… (Saksaahan en osaa.) Andrei Astvatsaturovin isä Aleksei on muuten Venäjällä tunnettu Nietzsche-tutkija.

166 ”Sepitetäänpä eepos, mihin tulevat sekä pimeyden ja valon voimat…” Tämä viittaa ensisijaisesti Sergei Lukjanenkon suosittuihin fantasiakirjoihin (Notšnoi dozor ja Dnevnoi dozor eli ”Yövartio” ja ”Päivävartio”) sekä niiden pohjalta tehtyihin leffoihin, joskin viittaus sopii suurinpiirtein kyllä mihin tahansa geneeriseen fantasiamättöön. Suomessa Notšnoi dozor -elokuvaa markkinoitiin älyvapaalla ”käännöksellä” Night Watch – Yövahti.

”Tai päinvastoin syljetään neljä kertaa kotimaan ja kaiken elävän päälle.” Viittaa Vladimir Sorokinin käsikirjoittamaan ja Ilja Hržanovkin ohjaamaan elokuvaan 4, josta löytyy varsin ankaraa häröilyä.

”Asetumme vastahankaan, kärsimme desesseintesiläisesti.” J.-K. Huysmansin romaanin Vastahankaan (suom. Antti Nylén) päähenkilö on ääriesteetikko des Esseintes.

167-175 eli luku ”Pasin tie”. Ensisijaisena parodian kohteena tässä on Vladimir Sorokinin Trilogia eli Jää, Bron tie ja 23000 (ilmestyivät 2002, 2004 ja 2005). Trilogiaa ei ole suomennettu, vaikka muita Sorokinin teoksia kyllä on. Vaikka Sorokin-viittaus ei varmaan ole auennut juuri kenellekään, yleisemmällä tasolla luvussa parodioidaan kaikenlaista hörhöä fantasiafiilistelyä, mikä toivoakseni välittyy käännöksestäkin.

Muutama selityksen sana lienee kuitenkin paikallaan. Trilogia on spefi-eepos, jossa ”heränneistä” koostuva kultti tavoittelee kosmista yhteyttä ja näkee muun ihmiskunnan sieluttomina ”lihakoneina”, joita voi listiä miten lystää. Jäseniä poppoo hankkii pieksämällä porukkaa mystisellä meteoriittijäällä rintakehään niin kauan, että ”sydän puhuu” ja lausuu ihmisen tosinimen, joka on yleensä jonkinlainen urahdus tyyliin Hram, Bro tai Ha. Kahelista juonesta huolimatta Trilogia ei ole otteeltaan samalla tapaa suoraviivaisen satiirinen kuin esimerkiksi Sorokinilta viimeksi suomennettu Pyhän Venäjän palveluksessa (suom. Arvi Perttu, Like 2008). Sorokinille tyypillisten transgressioiden sijaan teoksessa haetaan transsendenssia, meininki on mystistä ja sävy paikoin lähes harras. Kenties juuri tästä syystä Trilogia on ollut suosittu Sorokinin muuta tuotantoa vierastavien keskuudessa. Toisaalta osa Sorokinia muuten ylistäneistä kriitikoista on suhtautunut Trilogiaan nuivasti.

Astvatsaturovin parodiassa suoria Sorokin-viittauksia ovat ensinnäkin kornit ”fantasianimet”. Pääparin nimiin (PAS ja KA) kätkeytyy vielä toisenkin tason piikki, sillä Sorokin on tunnettu kirjallisesta koprofiliastaan. (PAS ja KA ovat alkutekstissä GAV ja NO, mikä tarkoittaa tosiaan sitä itseään. Normaali kirjoitusasu on ”govno”, mutta painoton o ääntyy a:na.)

Myös sinisen ripottelu ympäriinsä on intertekstuaalista, sillä Trilogian kulttiin kuuluvilla on kaikilla vaaleansiniset / taivaansiniset (”goluboi”) silmät, ja mystinen meteoriittijääkin on vaaleansinistä. Itseasiassa tämä sinistely ei Sorokinilla rajoitu Trilogiaan, vaan vaaleansininen on hänellä ulosteiden tapaan muuallakin tuotannossa toistuva teema. Vuosituhannen vaihteessa Sorokinin Goluboi salo eli ”Vaaleansininen rasva” sai Venäjällä aikaan jopa kirjarovioita, näistä Ville Ropposen suomentamista otteista käy varmaan ilmi miksi. (Puhekielessä vaaleansininen muuten konnotoi homoseksuaalisuutta. Mielestäni on hyvä kysymys, kätkeytyykö Goluboi salon nimeen viittaus myös Pasolinin Saloon. Joku Sorokin-tuntija kenties osaisi sanoa. Nähdäkseni monet piirteet yhdistävät Pasolinia ja Sorokinia: ainakin koprofilia, mieltymys pastisseihin ja muotokokeiluihin, estetismi ja poliittisen nihilismin kanssa flirttailu.)

Luvun alussa Astvatsaturov vihjaa Sorokinin pöllineen teoksiinsa ideoita eräältä tanskalaiselta (nähtävästi Peter Høeg) ja eräältä amerikkalaiskirjailijalta (nähtävästi Kurt Vonnegut). Myös sivun 169 heitto sosialistisesta realismista liittyy Trilogiaan, jonka tietyissä jaksoissa Sorokin on todella ammentanut suoraan sosialistisen realismin perinteestä. Tietysti Sorokin on ylipäänsäkin tunnettu nimenomaan pastissin mestarina; tässäkään valossa ei liene yllättävää, että Astvatsaturov tehdessään Sorokin-parodiaa ujuttaa sekaan järjettömän kasan alluusioita, joista vain pieni osa säilyi suomennoksessa.

Sorokinin lisäksi interteksteinä ovat neuvostoaikaiset iskelmät ja muu vastaava, mikä on kyllä enemmän linjassa Astvatsaturovin romaanin muidenkin lukujen kanssa.

168 ”Kolja Koškin jättää opiskelun, vaimon, lapset, joita hänellä ei tosin vielä ole, ja matkaa ihmisten luota sinne, missä synkkänä seinänä nousee Uralvuoristo. Ei, yritetäänpä uudestaan: sinne, missä synkkinä järkäleinä kohoavat Uralvuoret, etäiset kuin uni. (No niin, paljon parempi.) Kolja Koškin vaeltaa välillä kadottaen tai sekoittaen jäljet, hän kulkee läpi sumun, pakkasen ja pyryn, ohi kärsimyksen kaupunkien, kirkkojen ja kapakoiden, kaukaisten tulipaikkojen, areenoiden ja epäjumalten temppeleiden, ohi vuorenrinteiden kavahtaen hydria ja käärmeitä.” Tässä kohtaa ”Pasin tie” -lukua tarina muuttuu oikeastaan yhdeksi isoksi alluusioläjäksi, sillä käytännössä jokainen Kolja Koškinin matkan paikoista viittaa johonkin tekstiin. Suomennoksesta välittyy (jos välittyy) oikeastaan vain Dante-viittaus (”Ma johdan kaupunkihin kärsimyksen”. Jumalainen näytelmä, Eino Leinon suomennos. Helvetin kolmas laulu.) Alla listattuna loput.

”Uralvuoret, etäiset kuin uni”. Ada Jakuševan kappaleesta ”Moi drug risuet gory” (”Ystäväni piirtää vuoria”).

”välillä kadottaen tai sekoittaen jäljet”. Igor Korneljukin kappaleesta ”Gorod, kotorogo net” (”Kaupunki jota ei ole”, tunnettu tv-sarjan Banditski Peterburg eli ”Bandiittinen Petteri” ”Rikollinen Pietari” tunnussävelmänä). Saman kappaleen sanoja lainaa myös seuraavalla sivulla lause ”mistä vaeltaja vain löytääkään suojan”.

”läpi sumun, pakkasen ja pyryn”. Aleksandr Gorodnitskin kappaleesta ”Sneg” (”Lumi”).

”kirkkojen ja kapakoiden” / ”areenoiden ja epäjumalten temppeleiden”. Brodskyn runosta ”Piligrimy” (”Pyhiinvaeltajat”), jota ei löydy ainakaan Brodsky-valikoimista Keskustelu taivaan asujaimen kanssa (suom. Jukka Mallinen, Tammi 1995) tai Joulutähti (suom. Jukka Mallinen, Tammi 1999).

”kavahtaen hydria ja käärmeitä”. Viittaa Suomessa täysin tuntemattoman ranskalaisen klassikon José María de Heredian runoon ”Fuite de centaures” (”Kentaurien pako”).

169 Kolja Koškinin sitaattimatka jatkuu ”ohi kuun valkean omenan ja auringonlaskun punaisen omenan”. Tämä on lastenlaulusta ”Oblaka” (”Pilvi”). Sanat Sergei Kozlov, sävel Vladimir Šainski.

”kaikesta tullut äkkiä nuorta ja vehreää”. Viittaa neuvostoelokuvasta Serdtsa tšetyreh (”Neljä sydäntä”, 1944) tunnettuun lauluun ”Liritšeskaja pesenka” (”Lyyrinen laulu”). Sanat Jevgeni Dolmatovski, sävel Juri Miljutin.

”Tiensä päästä Kolja Koškin löytää taivaansinisen joen. Hän menee veden ääreen, upottaa siihen kätensä…” Viittaa neuvostoiskelmän klassikkoon ”Tetšet reka Volga” (”Virtaa Volga-joki”), sanat Lev Ošanin, sävel Mark Fradkin.

”hänen sielunsa täyttää ilo ja rauha, vapaus ja rauha”. Ei varmaan kovin monelle aukea, että tässä viitataan Puškinin runoon ”Niin aika vie…”, joka löytyy Tiihosen ja Mallisen suomentamana kokoelmasta Muistomerkki (WSOY 1999).

”Mitä sitten, että tuiskuttaa, mitä väliä, että on kylmä.” Viittaa Kola Beldyn iskelmään ”Uvezu tebja ja v tundru” (”Vien sinut mä tundralle”). Ankaraa tulkintaa feat. Aeroflot. Sanat Mihail Pljatskovski, sävel Mark Fradkin.

”Hän nauraa lumisateelle, kaukana sinertävälle taivaalle, auringolle ja tuulille…” Viitataan kappaleeseen ”Tšelovek iz doma vyšel” (”Ihminen lähti kotoa”), sanat Aleksei Olgin, sävel Stanislav Požlakov. Jos tämä juusto ei maistu, niin vika on aistiperäinen. Muuten, mikäli kappaleen lallatteleva kööriosa tuntuu oudon tutulta, syynä on ehkä se, että solisti Eduard Hil on saanut myöhäsyntyistä kansainvälistä mainetta Arkadi Ostrovskin vokaliisin ”Ja otšen rad, ved ja nakonets vozvraštšajus domoi” (”Olen erittäin iloinen, sillä minähän lopultakin palaan kotiin”) tulkitsijana.

”Florestan”. Henkilö Ludwig Tieckin taiteilijaromaanissa Franz Sternbalds Wanderunge (1798), jota ei ole suomennettu. Itseasiassa tämän saksalaisen varhaisromantikon tuotannosta on tietääkseni suomennettu vain muutama kertomus J.A. Hollon toimesta kokoelmaan Saksalaisia kertomuksia romantiikan aikakaudelta (Otava 1952).

171 ”katseli pimeyden sydämeen”. Tässä viitataan tietenkin Conradiin ja ehkäpä mutkan kautta myös Eliotiin, josta Astvatsaturov on kirjoittanut monografian. (Eliothan viittaa Conradiin, ja Coppolan Conrad goes Vietnam -filmatisoinnissakin Brando lausuu Onttoja miehiä.)

172 ”kumpuilevat pilvet Borskin yllä”. Viittaa neuvostoelokuvaan Tutši nad Borskom (”Pilvet Borskin yllä”, 1960).

”Ja kas näin molemmat jo hukkuvatkin rakkauden tuliseen laavaan.” Kappaleesta ”Pomogi mne” (”Auta minua”), joka taustoittaa eroottisesti latautunutta kohtausta elokuvassa Briljanttikäsi. Laulaja on Aida Vedištševa, sanat Leonid Derbenjov, sävel Aleksandr Zatsepin. Briljanttikäteen viitataan myös sivulla 251, ja Vedištševa puolestaan mainitaan aivan romaanin alussa, kuten varmaan muistatte.

”Kaksi halua sulautui yhdeksi. Jumalat ja ihmiset poistuivat.” Symbolisti Konstantin Balmontin runosta ”Hotšu” (”Haluan”). Balmontia on käännetty lukuisille kielille, mutta tietääkseni ei suomeksi.

172-3 ”Helisevien ikkunoiden takana koira haukkui vimmatusti, jossain kaukana pöllöt huhuilivat ja korpit raakkuivat, ja korkealla taivaalla säkenöi kultaisena ja taivaansinisenä Altair Kotkan tähtikuviosta.” Sekä tämä pätkä myöhemmin toistuvine variaatioineen että sivun 174 pseudoaforistinen keskustelu viittaavat pietarilaisen konseptualistin Arkadi Bartovin tekstiin Nedolgoje znakomstvo Ivana Vasiljevitša Merzljakova i Antoniny Ivanovny Typouhinoi (”Ivan Vasiljevitš Palelevaisen ja Antonina Ivanovna Tylppäkorvan lyhyt tuttavuus”, 1994). Tietääkseni Bartovia ei ole suomennettu. Kyseessä on absurdi ”rakkaustarina”, jossa maalaileva, yhä uudelleen samoja aineksia varioiva kuvailu yhdistyy motivoimattomaan väkivaltaan sekä epäkuntoon menneistä aforismeista koostuvaan dialogiin tyyliin: ”Rakkaus on kuin torakka – molemmat ottavat aikansa.” Lähin vertailukohta Bartoville on ehkä Daniil Harms.

175 ”Siellä sydän elää eikä tarvita tarkkoja karttoja.” Nyt saattoi kello kilahtaa jonkun vanhan kommarin päässä, kyse on käännösiskelmästä ”Osoitteeni on Neuvostomaa” eli ”Moi adres Sovetski Sojuz”. Sanat Vladimir Haritonov, sävel David Tuhmanov. Alkutekstissä on tässä kohtaa kuitenkin eri lause. (”А там не личное главное, а сводки рабочего дня.” ”Siellä ei ole yksityinen tärkeintä, vaan työpäivän raportit.”) Syynä on se, että halusin saada aikaan toimivan alluusion, mutta kyseisiä säkeitä ei Hermannin Sosialististen Nuorten versiossa ole (en tiedä, kuka on suomentaja). No joo, tajuan hyvin, että miksei ole. Venäjäksi kappaleen on esittänyt mm. laulu- ja soitinyhtye Samotsvety, ja on muuten kova biisi molemmilla kielillä. Oma suosikkini Samotsvetylta on tosin ”Naleteli doždi” (”Vettä ropsi”). Aivan jäätävät stemmat ja kaikki mukaan -taputukset. Ja fonistin ilme… Ei huh huh mikä meininki.

186 ”itsestä huolehtiminen”. Astvatsaturov viittaa useissa muissakin kohdissa Foucault’hon, jonka Seksuaalisuuden historian (suom. Kaisa Sivenius, Gaudeamus 1998) viimeinen osa on Huoli itsestä.

187 ”Krimin valonheitinkuutamo”. Viittaa Juri Vizborin kappaleeseen ”Odinoki gitarist” (”Yksinäinen kitaristi”).

250 ”Sanotaan, että 1970-luvun lopulla Krimiä kunnioitti vierailullaan itse Leonid Iljitš Brežnev, joka lausui paikallisten julkisten ruokaloiden kannalta kohtalokkaat sanat: KANTTIINEISHA TARJOTAAN MAUTONTA RUOKAA!” Brežnev kuulosti selvinpäinkin siltä kuin olisi ollut ympäripäissään. Edesmenneen neuvostojohtajan käsittämättömän epäselvä artikulaatio on yhä edelleen yleisenä naurunaiheena Venäjällä. Tämä leikkaamaton versio Leonid Iljitšin vuoden 1979 uudenvuodenpuheen nauhoituksista antaa hyvän kuvan suurvaltajohtajan pirteydestä venäjää taitamattomillekin.

253 ”Käymälät kuuluivat Krimin lomakylien olennaisimpiin nähtävyyksiin, ja raskas löyhkä, joka leijui pitkin sivukatuja ja rantakatuja, valeli auliisti rannat, bensaiset maantiet ja uniset kukkulat.” Nämä uniset kukkulat ovat peräisin Mandelstamin Krim-aiheisesta runosta ”Niin pitkään ja hitaasti kultainen hunajavirta…”, joka löytyy Marja-Leena Mikkolan suomentamana kokoelmasta Kivitauluoodi (Tammi 1997).

294 ”Painukaa nokkimaan paskaa, te vinoonnussitut strutsit! Menkää Kissalan pojille naukumaan, niin järjestän teille toisen balettinäytöksen… teoksesta Kivestensärkijä…” Tässä kohtaa alkutekstissä on itseasiassa ”toisen näytöksen… Marlezonskin baletista”. Georgi Jungvald-Hilkevitšin vuonna 1979 valmistuneessa neuvostoelokuvassa D’Artagnan ja kolme muskettisoturia on tanssiaiskohtaus, jossa seremoniamestarin kuulutuksen ”toinen osa Marlezonskin baletista” (”Вторая часть Марлезонского балета!”) jälkeen saliin rynnistävä d’Artagnan pyyhkäisee kuuluttajalta jalat alta. Elokuvan suosion seurauksena ”Marlezonskin baletin toinen näytös” on Venäjällä muodostunut ilmaukseksi, jolla viitataan yllättävään tai groteskiin tapahtumaan. Ilmaus ei luonnollisestikaan käänny, kun Suomessa kyseistä elokuvaa ei tunneta, joten päätin tässä kohtaa vain kehitellä jotain vastaavaa. Käännöksen ”Kivestensärkijä” on ehkä kastraattisuudessaan hiukan brutaalimpi ja viittaa tietysti täysin eri balettiin, mutta tekstin virrassa se toimii mielestäni kuitenkin tyydyttävästi. ”Marlezonski balet” on muuten oikeastaan väärin lausuttu Merlezonski (Мерлезонский балет), joka puolestaan on alunperin väännös Ranskassa Ludvig XIII:n aikoihin tanssitun Le ballet de la Merlaison nimestä. Että semmosta.

* * *

Kysykää, hyvät lukijat, jos jäi kysyttävää. (Jos siis joku tänne asti jaksoi.) Mutta tältä erää tämä on tässä. Käki on kukkunut.